Iloisten sielujen hotelli - musikaalin arvostelut
Hufvudstadsbladet
(original text på svenska)
Bland mördare och societetsdamer i 20-talets Helsingfors
Bildtext: Regi och koreografi var väl genomarbetade i mordmusikalen Iloisten sielujen hotelli. Jukka Nykänens musik satte guldkant på det hela. Musikteaterskolan Skenes kör i farten.
Pusselbitarna faller på sina optimala platser i mordmusikalen med musik av den stilistiske kameleonten Jukka Nykänen. Oförtröttliga musikteaterförkämpen Reetta Ristimäki står denna gång för både produktion och regi, med utmärkta resultat.
MUSIKAL Iloisten sielujen hotelli.
Mordmusikal från 20-talets Helsingfors. Så rubriceras Jukka Nykänens och Virpi Hämeen-Anttilas musikteaterstycke Iloisten sielujen hotelli och det är precis vad vi serveras. En ruggig historia med en förhärdad mördare och droglangare, Örfiilari, som har egenheten att skära öronen av misshagliga lättfotade damer och slumpmässiga mordoffer i skumma Sörnäs- och Berghällkvarter.
Detta är dock närmast en intrigmässigt välgörande krydda i en helhet, vars huvudaktör är det tidiga 20-talets Helsingfors. Drypande av sociala och kulturella motsättningar och vadande i inbördeskrigets traumatiserande kölvatten växer staden lika enkelt som effektivt, bland annat medelst stämningsfullt iscensatta fondprojektioner, fram inför våra ögon.
Vi möter en myllrande rik urban miljö med förnämt societetsfolk och fattiga trashankar, en gång för alla åtskilda av den famösa Långa bron. Vi möter polismästare med pluntan i fickan och ett krogliv där det går häftigt till, allt mot bakgrunden av den förhatliga förbudslagen. Vi möter en kvinnorörelse som börjar sticka ut hakan på ett sätt som inte mera kan ignoreras.
Rappt regitempo
Och vi möter, inte minst, privatdetektiven Karl Axel Björk – huvudpersonen i HämeenAnttilas deckarsvit, till vilken musikalmanuset är ett slags spin-off – mitt i prick tecknad av en lika ledigt välspelande som -sjungande Joel Mäkinen. Helsingfors Philip Marlowe med sina egna demoner lurande bakom knuten men med hjärta och hjärna på rätt plats, som slits mellan släktbanden till de mondäna salongerna i södra Helsingfors och uppväxten och den självklara sociala tillhörigheten på norra sidan bron.
Oförtröttliga musikteaterförkämpen och -förnyaren Reetta Ristimäki har inte bara producerat föreställningen, utan även satt sig själv i blöt med att regissera den. Ett våghalsigt steg ut i det okända, som inte desto mindre visade sig vara det enda rätta. Scenerierna växlade i ett föredömligt rappt men aldrig flåsigt tempo, personregin var grundligt genomarbetad och för en gångs skull framstod inte de talade partierna som småirriterande longörer.
Ristimäki har, inte minst i masscenerna, haft värdefull draghjälp av Peter Pihlströms kongeniala koreografi, som på ett naturligt sätt växte fram ur den dramatiska kontexten och föreföll i det närmaste optimalt anpassad till de för handen liggande resurserna. Guldkanten på det hela, föreställningens själ, var sedan Ristimäkis långvarige samarbetspartner Jukka Nykänens smått genialt syntetiserande musik.
Festlig stilistisk syntes
Den stilistiske kameleonten Nykänen plockar med säker blick härifrån och därifrån och vi bjuds på ett välfungerande hopkok från festlig foxtrot och shimmy via störtsköna Gershwin- och Lloyd Webber-pastischer till en omisskänneligt inhemsk, av figurer som Ojanen, Chydenius och Linkolaförädlad estetik. Kapellmästaren Marko Hilpos kvartettarrangemang var skickligt anpassade till de varierande stämningarna och även elgitarren fick, vid behov, rättmätigt expressivt utrymme.
Detta är en föreställning där framför allt kollektivet kommer åt att briljera i inte sällan multipla roller, men jag vill ändå lyfta fram Minja Koskis ettriga kvinnosaksagitator Ida Helander, Heljä Heikkinens skönsjungande överklassflicka Lisbeth Axelsköld/krogjäntan Lyyli Mielonen – scenen där Schuberts Gess-dur-impromptu successivt övergår i Björks och Lisbeths duett var innovativ så det förslog – Miro Apostolakis oemotståndliga gatunaturbarn Frans Valkama samt Janne Marja-ahos kallblodige mördare.
Det är även en föreställning, där pusselbitarna föll på sina optimala platser så att det hela lyfte till en nivå som eventuellt förvånade även produktionsteamet. Och mitt i all skön, och gruvlig, nostalgi påmindes vi naturligtvis om de många tentaklerna till vår egen tid. Björks dröm om långa bron som en förenande, inte åtskiljande, storhet har gått i uppfyllelse, men på jämställdhetsfronten är förbluffande mycket, som bekant, ännu på hälft."
(arvostelun suomennos)
Murhaajien ja seurapiirinaisten joukossa 20-luvun Helsingissä
Kuvateksti: Murhamusikaalissa Iloisten sielujen hotelli ohjaus ja koreografia olivat hyvin viimeisteltyjä. Jukka Nykäsen musiikki antoi kultareunuksen kokonaisuudelle. Musiikkiteatterikoulu Skene esiintyy vauhdikkaasti.
Palapelin palat loksahtelevat optimaalisille kohdilleen murhamusikaalissa, jonka musiikki on tyylillisen kameleontin Jukka Nykäsen säveltämä.
Väsymätön musiikkiteatterin puolestapuhuja Reetta Ristimäki vastaa tällä kertaa sekä esityksen tuotannosta että ohjauksesta, erinomaisin tuloksin.
Musikaali Iloisten sielujen hotelli
Murhamusikaali 20-luvun Helsingistä. Näin kuvaillaan Jukka Nykäsen ja Virpi Hämeen-Anttilan musiikkiteatterinäytelmää Iloisten sielujen hotelli, ja sitä myös saadaan. Rosoinen tarina häikäilemättömästä murhaajasta ja huumediileristä nimeltä Öörfiilari, jolla on taipumuksena leikata irti korvia kevytkenkäisiltä uhreiltaan Sörnäisten ja Kallion hämärissä kortteleissa.
Tämä on kuitenkin lähinnä mielenkiintoinen ja hyvää tekevä mauste kokonaisuudessa, jonka päänäyttelijä on varhainen 20-luvun Helsinki. Sosiaalisia ja kulttuurisia vastakkainasetteluja pursuava ja sisällissodan traumatisoimissa vanavesissä kahlaava kaupunki kasvaa silmiemme eteen sekä yksinkertaisesti kuin tehokkaasti, muun muassa eloisasti asetettujen kuvaprojisointien kautta.
Kohtaamme eläväisen ja rikkaan urbaanin miljöön, johon kuuluvat hienostuneet seurapiiri-ihmiset ja köyhät duunarit, jotka olivat aikanaan tiukasti erillään kuuluisan Pitkänsillan erottamana. Kohtaamme poliisimestarin, jolla on taskumatti taskussaan ja kapakat, joissa meno on leppoisaa huolimatta kaikkialla vaanivasta vihatusta kieltolaista. Kohtaamme naisasialiikkeen, joka oli alkanut nostaa päätään tavalla jota ei enää voi olla huomioimatta.
Nopea ohjaustempo
Ja kohtaamme, ei vähäisimpänä, yksityisetsivä Karl Axel Björkin – päähenkilön Hämeen-Anttilan dekkarisarjasta, josta musikaalikäsikirjoitus on jonkin sortin spin-off – jonka kuvauksessa osuu napakymppiin yhtä sujuvasti näyttelevä kuin laulava Joel Mäkinen. Hän on Helsingin oma Philip Marlowe omine kaapin takana piileksivine demoneineen, jolla on kuitenkin sydän ja aivot paikallaan. Mies, jota repii erisuuntiin toisaalta sukulaisuusside Etelä-Helsingin hienostosalonkeihin ja toisaalta itsestäänselvän yhteenkuuluvaisuuden sillan pohjoispuolelle siellä kasvaneena.
Väsymätön musiikkiteatterin puolestapuhuja ja uudistaja Reetta Ristimäki ei ole pelkästään tuottanut esitystä vaan laittanut itsensä likoon myös ohjaamalla sen. Uskalias askel tuntemattomaan, joka osoittautuu olevan ei enempää tai vähempää kuin se ainoa oikea. Kohtaukset vaihtuvat esimerkillisen nopealla, mutta ei koskaan hätäisellä tempolla, henkilöohjaus oli perusteellisesti työstettyä ja kerrankin puhekohtaukset olivat jotain muuta kuin ärsyttävän pitkäveteisiä.
Ristimäki on saanut joukkokohtauksiinsa arvokasta vetoapua Peter Pihlströmin nerokkaasta, luonnollisella tavalla esityksen kontekstista kasvavasta koreografiasta. Koreografia oli sopeutettu saatavilla oleviin resursseihin, jotka hyödynnettiin optimaalisesti. Kultareunuksena kaiken ympärillä, esityksen sieluna, oli Ristimäen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Jukka Nykäsen lähes nerokkaasti kaiken yhdistävä musiikki.
Juhlava tyylien synteesi
Tyylillinen kameleontti Nykänen poimii varmalla katseella vaikutteita sieltä ja täältä ja meille tarjoillaan hyvin toimiva keitos juhlavaa foxtrottia ja shimmya, sekä edelleen pastisseja uraauurtaneilta Gerschwiniltä ja Lloyd-Webberiltä, päätyen selkeästi kotimaisiin estettisiin vaikutteisiin Ojaselta, Chydeniukselta ja Linkolalta. Kapellimestari Marko Hilpon kvartettisovitukset olivat näppärän toimivia vaihtuvine tunnelmineen ja sähkökitarakin sai, kerrankin, oikeutetusti tilaa ilmaisulleen.
Tässä esityksessä koko työryhmä pääsee briljeeraamaan lukuisissa rooleissaan, mutta haluan silti nostaa esiin Minja Kosken naisagitaattori Ida Helanderin, Heljä Heikkisen kauniisti laulavan yläluokkaisen Lisbeth Axelsköldin/kapakkatyttö Lyyli Mielosen – kohtauksen, jossa Schubert Ges-duuri-impromptu etenee asteittain Björkin ja Lisbethin duettoon ja osoittautui innovatiiviseksi - sekä Miro Apostolakiksen vastustamattoman katupoika Frans Valkaman samoin kuin Janne Marja-Ahon kylmäverisen murhaajan.
Tässä on esitys, jossa palapelin palat putoilevat optimaalisille paikoilleen niin, että kokonaisuus nousee tasolle, joka nähtävästi yllätti myös itse tuotantotiimin. Ja keskellä kaikkea kaunista, ja kauheaa, nostalgista muisteloa muistutetaan meitä myös monista yhteyksistä meidän päiviimme. Björkin unelma pitkästä sillasta, joka yhdistää eikä erota, on jo pääpiirteissään toteutunut, mutta työ tasa-arvoisuuden puolesta on yllättäen, kuten tiedämme, vasta puolessa välissä.
Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti
Musiikki kantaa tarinaa 20-luvun Helsingistä
20-luvun Helsinki loistaa kevättä. Tunnelmassa on kuitenkin jotain kummallisen pahaenteistä. Kaupungilla on kahdet kasvot, joista toinen on vaiettu ja synkkä.
Reetta Ristimäen murhamusikaalissa Iloisten sielujen hotelli Helsingin 20-luvun kadut heräävät eloon kunnioitettavan monipuolisesti. Virpi Hämeen-Anttila on käsikirjoittanut tekstin, jossa seikkailevat monet hänen Björk-dekkareistaan tutut hahmot.
Vaikka esitys sijoittuu historiaan, siinä on vapautta ja ajattomuutta.
Helsingissä liikkuu korvia leikkaava sarjamurhaaja. Kieltolaki työllistää poliiseja, joten avuksi pyydetään Karl Axel Björk (Joel Mäkinen). Kuten Helsingillä Björkilläkin on kahdet kasvot. Hän käy sarjamurhaajan jahtiin, mutta ei itse pääse pakoon menneisyyttään.
Sisällissodan tapahtumat elävät vielä kipeinä muistoina. Pitkäsilta jakaa helsinkiläiset kahtia. Tarina käsittelee soljuvasti sosiaalisen eriarvoisuuden, naisten vapautumisen, perheongelmat ja isänmaallisuuden. Samalla rakkauskuviot ja murhajuoni porhaltavat eteenpäin kuin automobiili.
Juonellisesti katsojalle ei anneta koukkuja tai pohdittavia mysteereitä. Materiaalia on hurjasti ja teemoissa on katsojalle käsiteltävää juuri sopivasti.
Jukka Nykäsen musiikki kuvittaa monipuolisesti jokaista miljöötä, johon tarina kulloinkin johtaa. Nyt ei pitäydytä ainoastaan 20-luvussa, vaan lainataan elementtejä muiltakin vuosikymmeniltä. Luokkajaon kuulee musiikissa: hienostuneisuutta salongeissa ja räävitöntä revittelyä salakapakassa.
Näyttelijöiden musiikkiesitykset kantavat tarinaa. Mäkisen Björk laulaa vahvasti unelmastaan olla yhdistävä silta ihmisten välillä. Erityisesti Heljä Heikkisen ja Minja Kosken laulukyvyt herättävät kunnioitusta. Keskeisille hahmoille annetaan myös tilaa syventyä.
Skene-kuoro toimii taustalla vilkkaan humoristisesti. Taustatoimintaa on välillä liikaakin, mutta olkoon. Irrottelu on hauskaa, ja sydän on selvästi mukana.
Marja Uusitalon pukusuunnittelu on osuvaa. Artur Sallisen ja Emil Sallisen videoprojisoinnit menneen ajan Helsingistä luovat puvuille ja lavasteille kiinnostavan kontrastin.
Erityismaininnan ansaitsee musiikin ohella äänimaailma. Myös valosuunnittelu sykähdyttää ja luo tarpeellista pohjaa esityksen draamalla ja kauhulle.
Iloisten sielujen hotellissa on paljon ajattomuutta. Esityksen ehdoton ansio on, että se keskittyy olennaiseen ilman kummallisuuksia. Tuloksena on onnistunut ja ilahduttava kokemus.
Elina Knaapi /
Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti
toukokuu 2019